Suomalaistutkijat kuvasivat viime vuonna tieteelle uusina parisataa eri lajia. Suomesta mukana oli hyönteisiä, sieniä ja jäkäliä.
STT, Saga Wiklund
Maailman lajiston tuntemisessa on edelleen isoja aukkoja. Huonoiten tunnetaan hyönteiset ja sienet. Suomalaiset ovat kunnostautuneet yhteistyökumppaneineen uusien lajien tutkijoina eri puolilla maailmaa – niin tropiikissa kuin Suomessa.
– Kun mukaan lasketaan kaikki suomalaiset tutkijat, viime vuonna kuvattiin tieteelle uusina varmasti reilut parisataa uutta lajia, kertoo kokoelmapäällikkö Heidi Viljanen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.
Madagaskarilta löydettiin esimerkiksi uusi lantakuoriainen, tieteelliseltä nimeltään Scarabaeus sakalava sekä helovahakassieni Hygrocybe vintsy.
Suomesta kuvattiin tieteelle uutena yhdeksän pistiäislajia sekä yli kymmenen sieni- ja jäkälälajia, yhtenä näistä suomenseitikki, Phlegmacium fennicum. Se tunnetaan toistaiseksi vain Keminmaan ja Oulun alueilta.
Tieteelle uutena kuvaaminen ei ole synonyymi sanalle löytäminen, koska lajin löytäminen voi joskus tapahtua jopa vuosikymmeniä ennen kuin sen tuntomerkit, levinneisyys ja muut piirteet saadaan kuvattua tieteelle.
Hyönteiset tunnetaan meillä paljon huonommin kuin esimerkiksi kukkakasvit, joista uusia lajeja löytyy enää hyvin harvoin. Pistiäislajien lisäksi Suomesta on löydetty viime vuosina tieteelle uusia kovakuoriais-, kärpäs- ja sääskilajeja.
– Suomesta tunnetaan 24 000 hyönteislajia, mutta todellisuudessa niitä on paljon enemmän. Tunnetuista lajeistakin vain osa tunnetaan niin hyvin, että voidaan tehdä uhanalaisuusarvio. Elintavoista ei välttämättä juuri tiedetä, Heidi Viljanen kertoo.
Tilanteeseen vaikuttavat lajirunsaus, tunnistustyön vaativuus ja tutkijoiden vähäisyys. Tieteelle uusia lajeja löydetään vertailemalla näytteitä lajien tyyppiyksilöihin ja niiden alkuperäisiin kuvauksiin tieteellisissä lehdissä. DNA-analyysit ovat myös nykyään arkipäivää uusien lajien löytämisessä.
Pitkälle edenneillä harrastajilla on merkitystä hyönteislajien tunnistamiselle, mutta heitä on yhä vähemmän. He löytävät etenkin tulokaslajeja, jotka tunnetaan muualta, mutta jotka ovat Suomessa uusia. Näin löytyi viime kesänä esimerkiksi piennarheinäsirkka, Chorthippus dorsatus.
Tulokaslajeista myös värikäs pyjamalude Graphosoma italicum on saapunut maahamme.
– Pyjamalude näyttää siltä, kuin sillä olisi pyjama päällä. Se on punamusta ja pystyraidallinen päältä. Maha on punainen ja siinä on mustia palloja, Viljanen kuvailee.
Luonnon tilaa voidaan seurata sitä kattavammin, mitä paremmin lajisto tunnetaan. Hyönteisten lisäksi ihmissilmältä piiloon jäävät herkästi erilaiset sienet. Alkukesälläkin metsissä näkee monivuotisia kääpiä, jäkäliä ja kotelosieniä, kuten korva- ja huhtasieniä.
Click here to preview your posts with PRO themes ››
– Suomesta tunnetaan noin 8 000 sienilajia, mutta todellisuudessa niitä voi olla kaksinkertainen määrä, kertoo yli-intendentti Tuula Niskanen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.
Sienissä on paljon tuntemattomia lajeja pitkälti samoista syistä kuin hyönteisissäkin.
– Lisäksi monet sienet elävät rihmastoina esimerkiksi maassa, ja vasta kun ne alkavat tuottaa itiöemiä lisääntymistä varten, me näemme ne lyhyen aikaa, Niskanen summaa.
Sienten monimuotoisuutta alettiin ymmärtää paremmin 2000-luvun alussa DNA-tutkimusten avulla.
– Silloin alkoi valjeta totuus, että sieniähän on tosi paljon. Itsekin olen kuvannut ja tutkinut urani aikana satoja sienilajeja, Niskanen kertoo.
Niskasen kuvaamiin uusiin sieniin kuuluvat rusojalkanuljaska, Chroogomphus subfulmineus, ja vasko-orakas, Hydnum jussii, joka on ruokasieni.
Sienten tunnistaminen on nopeutunut viime vuosikymmeninä DNA-sekvensoinnin ansiosta. Tällä tavoin tunnistettiin myös suomenseitikiksi nimetty uusi laji, joka elää symbioosissa havupuiden kanssa.
– Se tuli ensi kertaa vastaan 15–20 vuotta sitten 1960-luvulla kerättynä museonäytteenä, kuivattuna sienenä, Tuula Niskanen muistaa.
Sienen DNA-viivakoodin perusteella selvisi, että kyseessä on uusi laji. DNA-viivakoodialue on tutkijayhteisön valitsema pätkä eliön DNA:ta, kullakin eliöryhmällä omansa, joka sopii lajitason tunnistukseen.
Kului kuitenkin pitkä aika, ennen kuin sieni löydettiin uudelleen maastosta. Kokenut sieniharrastaja Tapio Kekki löysi Keminmaalta vuonna 2015 oudon sienen ja otti yhteyttä tutkijoihin, koska sen tuntomerkit eivät sopineet mihinkään tunnettuun lajiin.
Laji kuitenkin kuvattiin tieteelle uutena vasta yhdeksän vuotta myöhemmin, koska tutkijoilla ei ollut ennen sitä aikaa tehdä lajin tieteellistä kuvausta. Lajin tunnistaminen ja erottaminen kaikista muista lajeista voi olla erittäin työlästä. Uusia sienilajeja löytyy niin tiuhaan tahtiin, että sienitutkijoita ei yksinkertaisesti ole riittävästi kuvaamaan samassa tahdissa kaikkia löytyneitä lajeja.
Pullonkaula tällä hetkellä ei siis ole uusien sienilajien löytymisessä, vaan niiden kuvaamisessa.
Suomenseitikki kuuluu seitikkeihin, jotka muodostavat sienijuuren yhdessä monien puiden kuten männyn, kuusen tai koivun kanssa. Ne tarjoavat isäntäkasveilleen typpeä ja osallistuvat samalla metsien orgaanisen aineksen hajottamiseen sekä hiilen kiertoon. Laji ristittiin suomenseitikiksi siksi, että se tunnetaan vain Suomesta – ja toistaiseksi ainoastaan Keminmaan ja Oulun kalkkikuusikoista.
Uusia sienilajeja voi Niskasen mukaan löytyä lähes mistä vain.
– Ja jos havumetsille tyypillisen lajin löytää lehtimetsästä, se voi olla merkki uudesta lajista.
